Oli kaunis kesäaamu ja tuuli tuntui kostealta poskellani. Kävelin pitkin metsäpolkua, jossa joka aamu harhailin uusia maisemia etsien. Nyt neljävuotias koirani Luna oli vasta alle vuoden ikäinen näihin aikoihin. Jatkoin matkaa Luna vierelläni ja tulimme polkujen risteykseen. En osannut valita kumpaan suuntaan mennä, joten jatkoin suoraa tietä polkujen välistä. Miksi ihmisillä on aina samat rutiinit? Miksi valita aina sama polku?
Tulin aukealle, joka oli kasvanut umpeen poimulehdistä. Ihailin näkyä, kun pienet kastehelmet valloittivat lehtien pinnat ja kimalsivat aamuauringossa. Luna juoksenteli kasvien keskellä. Kaivoin kamerani ja otin kuvia.
Äitini on yksi tärkeimmistä henkilöistä elämässäni ja hän on henkilö, joka on saanut minut rakastumaan luontoon. Matka oli loppumaisillaan, vaikkakin himoitsin jo seuraavaa. Pienestä asti olen kulkenut äitini rinnalla metsissä ja luontopoluilla. Äiti vei aina retkille ja huomasin kuinka ihanassa suhteessa hän on luontoon ja sen kauniisiin luomuksiin. Luonnossa kaikki on juuri niin kuin sen on tarkoitus olla, ei teeskentelyä, ei valheita.
Kommentit
Lähetä kommentti